Orjani on polvillani maassa ja pyyhkii kenkiäni, kun astun sisään pitkäpuseron ja mustan mustan takin pukuun, jonka hihnat ovat seehia mustia leveitä vaaleanpunaisia viivoja. Painallan häntä olkapäälle ja käsken nousta ylös. Huomaan ensimmäisen kerran, miten pieni hän on… Toisin sanoen, olen aina vaatinut hänen pysyvänsä alhaalla, jalkojeni tasolla… Poistun takistani, näytellen voimakasta ruumistani, ja heitän sen hänen päälleen. Hihhohan hän on paremmin sovellettu olemaan minun pukuhangaskehykseni! Hiukan ärtyneenä, hän heittää takin pois, ja minä, välillä huolettomana, välillä huvitettuna, jatkan pilkkailemista, nojaten päätäni hänen päällensä. Sitten otan hänet ja tuon hänet lähemmäksi, vertaillen ruumiitamme ja eri kokoamme. Kävelen ympäri häntä, työnnän häntä, ja hän on niin kevyt, että päätän nostaa hänet ilmaan. Alan kantaa häntä useissa eri tavoissa, kunnes kiinnitän hänet seinään jalkani nostettuna ja kenkäni painettuna rintaansa vasten. Käsken hänen kunnioittamaan suuria kenkiäni pienellä suullaan. Kantelen häntä vielä vähän, näytän lihaksiani, ja nyt, kun hän on saanut hyvän käsityksen minun fyysistä voimistani, hän voi palata nurkkaansa valmiina parhaansa mukaan suorittamaan työnsä, varmana siitä, ettei heräättäisi vihaani…