Palatessani kotiin ystäväni Samanthan kanssa, jälkeenpäin vielä hienostunutta aperitiviä, haluan vielä hiukan käyttää uusia kenkiäni. Ovipielessä odottava matto on uupunut, kun asetumme jaloillemme hänen vatsalleen, hän rukoilee meitä, ettei käytä niitä ja antaisi hänen levätä… Osittain täyttävät me hyväntekijän toivomukset, sillä annamme hänen ottaa pois kengät ja siellä on meidän jalkamme, mustat nylonkuoseen verhotut, minun raskaat ja Samanthan valoisat, yhtä kauniit kuin ruthointa. Ei aikaa ihailla niitä, me molemmat hyppäämme heti hänen ylitseen ja vaihdamme vatsaa ja kasvoja välillä, kävellään, hypätään, tallataan ja nautimme kuullessamme äänet, jotka tulevat hänen suustaan, joka on osin tukittu meidän jaloistamme, kun me hyppäämme hänen pehmeälle vatsalleen kuin pallon pätkälle.