Ystäväni Ludovica ja minä juuri palanneet uupuneina päivästä ostoksista. Kun ihan vähän sade antoi meille rauhaa, saappaani ovat melkein lerpallaan tahratut. Istuudumme sohvalle ja minä kutsun heti palvelijani, joka nopeasti tulee kyykkyssä ja alkaa poistella lerpallaan pölyä kielellään. Tämä on nöyryyttävä näky, hänen kielensä on jo musta ja lerpalla on kaikkialla, mutta kylläpä voin sanoa, että samalla aikaa meillä on hauskaa ja rauhallista, että sytytämme sikaarin. Pidämme häntä kiillottamasta hyvästi mustia meidän nahkalastamme, kun me käytämme häntä ja samalla sytytämme hänet ja meidän myös syömme hänen tuhkansa: hänkín on todella ihmisen roskikori.